Illallinen á la Blanche

Tänään oli kauan odotettu keskiviikko. Aamulla vein pojan päiväkotiin ja sit tulin takaisin kotiin. Kotona siivoilin, puhuin ystävien kanssa puhelimessa ja facebookkasin. Olin järjestämässä Timille illallisen. Lähetin hänelle illalliskutsun sähköpostiin ja sitten kävin kaupassa hakemassa ruokaa ja muita tarvikkeita. Kaupasta tultuani aloin tekemään ruokaa ja valmistautumaan. Illallinen alkoi kl 19.00 ja herra oli ajoissa. Alkupalaksi meillä oli etanoita ja patonkia. Pääruuaksi meillä oli possun filettä ja riisiä. Jälkiruuaksi meillä oli marjapiirakkaa lisukkeilla. Illallinen meni hyvin ja Timi tykkäsi mun tekemästä ruuasta ja kehu mun illalliskutsua. Kaikki oli täydellistä. Ruokailun jälkeen mentiin sohvalle istumaan ja juttelemaan.. Siinä samalla annoin Timille selkähierontaa. Itse en saanut hierontaa kun Timillä oli mennyt oikea käsi paskaksi treeneissä.

Pöytä on katettu kahdelle

Illallis kutsu

 Sitten tuli se keskustelu mitä eniten pelkäsin.. Aloimme puhumaan meidän suhteesta ja siitä mitä hän on siitä mieltä. Hänellä on ollut pitkään sellainen tunne ettei enään halua olla tässä suhteessa ja välillä hänestä tuntuu kuin olisimme vain ystäviä. Kaikki mitä on tapahtunut meidän suhteessa kun olin masentunut on vaikuttanut Timiin niin syvästi, ettei hän pääse niistä yli. Mä oon tehnyt kovasti töitä etten masentuis uudestaan, mut kertaakaan mä en miettinyt mitä kaikki tuo vaikutti häneen. Mä niin kovasti haluan olla tämän miehen kanssa, sillä se pelasti mut ja usko siihen et mä paranen ja musta voi tulla hyvä ihminen. Jos se vaan pääsis yli menneistä, niin me voitas jatkaa meidän elämää. Mut kuten hän itsekkin sanoi, kukaan muu ei voi auttaa häntä, paitsi hän itse. Mä oikeesti rakastan sitä miestä niin paljon, sillä olen valmis odottamaan vuoden, kaksi ja jopa kolme jos se vaatii sen. Mä olen halukas ottamaan baby stepsei, jotta me pääsemme sinne minne meidän pitää päästä. Koitin vakuuttaa häntä pitämään minusta vielä hetken verran kiinni. I can do this! Joskus mä mietin miksi masennuksen piti valita minut. Eikö se riitä että lapsuuteni oli kamala..? Mä oon ollut about kaksi viikkoa ihan hirveän mustasukkainen, mut tämän keskustelun jälkeen, kaikki muuttui. Odotin että Timi olisi jäänyt yöksi, mutta hän ei jäänyt. Timin lähdettyäni, juoksin hänen perään ulos ja ojensin hänelle ruusun ja kortin, sitten hän suuteli minua ja lähti autolla ajamaan kotiin. Olin ihan yksin kotona, kun hän lähti. Alkoi ahdistaa. Päätin katsoa elokuvaa ja sitten mennä nukkumaan. Ajatus kylmästä sängystä tuntui taas hyvin kurjalta. Mutta selvisin. Olin aamulla jo ajatellut että otan rauhottavan, mut koko päivä menikin ilman.. Mä tajusin että mä olen vahvempi ja mä pystyn mihin vaan.

Mulla on kadonnut motivaatio ihan täysin. Mua ei kiinnosta mennä salille eikä oikeastaan kiinnostais tehdä muuta kun vaan maata päivät pitkät sängyssä.. Mua pelottaa jospa masennus tulee takaisin.. Mutta olen päättänyt että mä taistelen sitä vastaan niin kauan kun mun tarvii. Sitä mä en enään elämääni halua. Timi pelkää ihan samaa, mitä jos mä masennun uudestaan. Hän ei kestäisi enään olla siinä.. Mä oon taistelija ja mä aion taistella tieni vapauteen ja onneen. Se mitä kaikista eniten toivon on se että hän tulee olemaan rinnallani aina. Jos Timi on rinnallani, mä voitan mitä vaan ja mä pystyn mihin vaan. Se ihminen on mun valo. Jos mä tietäisin keinon millä auttaa häntä, tekisin sen silmän räpäyksessä ja viis siitä mitä se maksaisi tai mistä joutuisin luopumaan, jotta voisin auttaa sitä. Mä tekisin ihan mitä vaan, after all se oli mun tukena kun mä ajattelin et ehkä kuolema olisi mulle parasta. Tässä mä nyt olen, kiitos hänen!