Ota rennosti niin kauan kuin voit!

Tänään heräsin ja vein pojan päiväkotiin. Sen jälkeen tulin kotiin ja aloin valmistautumaan. Tapasin Timin keskustassa ja lähdimme kävelemään kohti cafe Johtoa. Siellä tilasin salaatin ja mansikka smoothien. Lounastimme hetken aikaa ja sitten kävimme kampin k-marketissa. Kaupan jälkeen lähdin saattamaan Timiä takasin toimistolle. Saatettuani Timin, menin asioimaan kampin kelaan.. Siellä vasta jonoo olikin, mutta se onneksi meni nopeesti. Sain hoidettua asiani ja sitten tapasin ystäväni Alexandran. Menimme istumaan cafe Johtoon ja siellä sitten istuimme yli kaksi tuntia. On se ihanaa kun se saa vauvan, ehkä mun vauva kammo lähtee sitä myöten pois. Alexandran kanssa on aivan ihanaa olla kun voi puhuu ihan mistä vaan ja voi sanoo asiat just niinkuin ne ajattelee. Sieltä sitten lähdin kotiin ja poika tuli isältään kotiin. Ihana olla poikani isän kanssa hyvissä väleissä. Se huutaminen ja karjuminen vei vaan voimat meiltä molemmilta. Ihanaa et hän vihdoin ja viimein ymmärtää mua ja mä alan ymmärtämään sitä. Asiat sujuu paremmin ja mutkattomasti!

Illalla puhuin Timin kanssa puhelimessa.. Aina kun mä kelaan et meillä menee hyvin, niin tulee jotain taka pakkia. Mä en jaksa enään.. Mä teen niin paljon työtä tämän suhteen eteen ja musta tuntuu et mä en edes saa taputusta olkapäälle. Mä olen yrittänyt nyt kaksi kuukautta kaikkeni, antanut herralle tilaa ja mennyt sen mielialan mukaan. Mä olen kärsimätön mä myönnän sen ja jollekkin ihmiselle kaksi kuukautta voi olla liian vähän aikaa, mut en mä odotakkaan et kaikki tapahtuis nyt heti, mut olis kiva jos voitas mennä edes yksi askel eteenpäin. Me ollaan mun mielestä seissyt liian kauan samassa paikassa, yksi askel eteenpäin voisi auttaa asiaan, eikä sieltä tarvitsisi heti liikkua. Mut mä haluun eteenpäin. Mua alkaa turhauttaa paikalla oleminen. Mut huomaan miten hyvin mä oon ottanut tän asian, ennen olisin flipannut ja riehunut. Nyt mä oon se joka on rauhallinen puhelimessa ja koittaa rauhotella toista osapuolta. Mä olen todella ylpeä itsestäni ihan senkin takia et mä en enään ole se joka koko ajan  koittaa haastaa riitaa provosoimalla toista. Masentuneena mulla meinaa oli taipumus tehdä niin, enkä silloin tiedostanut asiaa lainkaan. Mä oon niin onnellinen et masennus on takana päin, ja mä toivon että se jatkuu niin. Ja mä kovasti toivon et Timikin alkaa nähdä sen ja tajuaa et nyt olis mahdollisuus sille normaalille parisuhteelle mitä me ollaan tässä odotettu. Se on lähdössä perjantaina ouluun kavereiden kanssa bilettämään ja pelaa oulun joukkuetta vastaan. Mä oon pelännyt viikon verran tätä perjantaita. Mä harvoin olen mustasukkainen, mut nyt mun aivot on käynyt ylikierroksilla. Mua pelottaa et se pettää mua tai tapaa siel jonkun.. Ei oo mitään syytä epäillä sellasta, mut tota mä oon pelännyt. Mä luotan Timiin, mut.. Äh, en mä tiedä! Kaipa munkin pitää vaan chillaa ja luottaa siihen mieheen. Uskoisin olevani mustasukkainen vaan sen takia koska meillä yhä on ryppyjä rakkaudessa. Kunpa se tajuais sit ens viikolla viettää mun kanssa aikaa enemmän. Aina voi toivoo, eikö näin..?

Tell me why are we, so blind to see that the one's we hurt, are you and me!