Ilman ystäviä, mun maailma ei olisi mitään!

Rakkaat ystävät.. Mistä mä nyt aloittaisin. Vaikka miehet ja muut turhan päiväiset ihmiset ovat menneet ja tulleet ovista sisään ja ulos, te olette tulleet ja koskaan ette ole ovea päin katsoneet. Toki löytyy niitäkin "ystäviä" jotka ovat kävelleet elämästäni ulos. Eilen olin matkalla yö vuoroon ja juttelin ystäväni Latician kanssa puhelimessa. Tajusin kuinka paljon vuoden aikana on tapahtunut, mutta tajusin myös sen miten paljon olen kasvanut ja muuttunut. Vuosi sitten mä olin masentunut, mä olin läheisriippuvainen, mulla oli todella huono itsetunto, en uskonut itseeni laisinkaan.. Kaikin puolin olin aika valmis luovuttamaan ja tekemään kuolemaa. Mutta mulla oli kyllä maailman paras tukijoukko, joka kulki mun kanssa koko tämän matkan. Ja nyt voimme muistella niitä aikoja ja melkeinpä nauraa niille, kun taas silloin itkettiin. On se vaan niin totta että ajan kanssa asiat menee parempaan suuntaan. Se muutos ei tapahdu päivässä, viikossa tai kuukaudessa, mutta se tulee tapahtumaan. Pitää vain olla kärsivällinen ja antaa aikaa itselleen toipua kaikesta.

Kun mä masennuin, mä en uskaltanu puhua siitä kenellekkään, sillä mua hävetti mitä muut ihmiset minusta ajattelisi. Oli vain minä ja Timi. Mä en edes uskaltanut kertoa mun omille ystäville että mä olen masentunut. Kun ne soitti, mä jätin vastaamatta puhelimeen ja myöhemmin pistin vain viestiä että "en ole puhe tuulella, soitellaan myöhemmin." Kun mä pistin et soitellaan myöhemmin, mä itse tiesin etten mä aio heille soittaa. Mun oli helpompi kommunikoida mun ystävien kanssa teksti viestien avulla, sillä mä tiesin että jos mä puhuisin heille, niin se kysymys mitä mä en halunnut heidän kysyvän, olisi tullut esiin. Kysymys "mitä sulle kuuluu..?" olisi tullut jossain vaiheessa ja siinä vaiheessa en olisi osannut peitellä sitä pahaa oloani. Mutta siitä mä kyllä saan kiittää mun ystävääni Veeraa joka tuli meille enemmän kun mä jaksoin häntä katsella ja hän soitteli mulle usein, vaikka en olisi jaksanut jutella. Eniten hänen sanansa tekivät minut onnelliseksi. Hän sanoi "mä haluan kuulla mitä sulle kuuluu vaikka se ei aina olisikaan hyvää, sitä varten ystävät on. En mä aina halua kuulla hyvää." Mä olen aina kuunnellut mun ystäviä, ihan sama mikä heillä on, mut jotenkin mun on aina ollut vaikea avautua sillä osa mun ystävistä on aika minä minä minä ja muille en vain uskaltanut puhua, sillä ajattelin että olen ihan hirveä taakka. Kuten olin Timille. Mulla on muutenkin aina ollut sellainen olo että mä olen kaikille vain yksi iso taakka, mutta nähtävästi en ystävilleni. Ainakaan tosi ystävilleni.

Kun viimein päätin että jotenkin mun on saatava tämä mun paha olo ulos, mä aloin kirjoittamaan blogia ja sitä kautta kertomaan ihmiselle et "moi mä olen Blanche ja mä olen masentunut." Alkuun mua pelotti todella paljon mitä ihmiset musta ajattelisi. Mut sainkin yllättyä kun muutkin ystäväni alkoivat avautumaan siitä että hekin ovat olleet masentuneita ja osa on tällä hetkellä. Olin jotenkin yllättynyt että ihmiset joista ajattelin että he ovat todella tasapainoisia, niin ovat kokeneet saman. Omalla tavalla se oli ihana tunne, vaikka en masennusta toivo kenellekkään, niin silti oli ihanaa että en ollut ainut joka oli tämän kamalan sairauden joutunut kokemaan ja he ymmärsivät minua täysin. Taas kerran ystäväni olivat tukenani. Sen sijaan että olisi yksi jolle soittaa kun oli paha olla, niitä oli paljon. Ja mitä enemmän mä puhuin siitä ihmisille, sitä parempi olo mulle tuli. Silloin mä tajusin että se salailu, ei palvellut ketään, nyt mä olen vaaa, sillä mä puhun!

Timin lähdettyä mä lupasin etten mä masennu ja mä tein paljon töitä sen eteen. Ja siitä ystäväni Laticia muistutti minua eilen. Hän muistutti minua siitä kuinka valitin etten pärjää ilman Timiä ja kuinka en pääse koskaan yli mun läheisriippuvuudesta. Mä valitin vaikka ja mistä. Katsokaa mua nyt. Mä en ole masentunut, thank God, mä olen löytänyt jumalan, mä olen tehnyt kovaa työtä jotta en olisi läheisriippuvainen. Kun mä katson taakse, mä olen todella onnellinen minne suuntaan mun elämä on menossa. Se ei aina ole ollut hyvä, mutta se riippuu minusta, mitä minä tällä elämälläni teen.

Se mitä todella haluan sanoa on kiitos kaikille mun ystävilleni siitä että ne on ollut mun tukena. Kuunellut mua huonoina ja hyvinä aikoina. Koskaan en voisi kiittää teitä tarpeeksi. Mä olen todella onnellinen ja siunattu siitä että mulla edes on ystäviä. Elämä ei aina ole mahtavaa, mutta pitää vain osata iloita siitä mitä edes on. Ja juuri nyt, mä iloitsen mun ystävistäni.