Ilman ystäviä, mun maailma ei olisi mitään!

Rakkaat ystävät.. Mistä mä nyt aloittaisin. Vaikka miehet ja muut turhan päiväiset ihmiset ovat menneet ja tulleet ovista sisään ja ulos, te olette tulleet ja koskaan ette ole ovea päin katsoneet. Toki löytyy niitäkin "ystäviä" jotka ovat kävelleet elämästäni ulos. Eilen olin matkalla yö vuoroon ja juttelin ystäväni Latician kanssa puhelimessa. Tajusin kuinka paljon vuoden aikana on tapahtunut, mutta tajusin myös sen miten paljon olen kasvanut ja muuttunut. Vuosi sitten mä olin masentunut, mä olin läheisriippuvainen, mulla oli todella huono itsetunto, en uskonut itseeni laisinkaan.. Kaikin puolin olin aika valmis luovuttamaan ja tekemään kuolemaa. Mutta mulla oli kyllä maailman paras tukijoukko, joka kulki mun kanssa koko tämän matkan. Ja nyt voimme muistella niitä aikoja ja melkeinpä nauraa niille, kun taas silloin itkettiin. On se vaan niin totta että ajan kanssa asiat menee parempaan suuntaan. Se muutos ei tapahdu päivässä, viikossa tai kuukaudessa, mutta se tulee tapahtumaan. Pitää vain olla kärsivällinen ja antaa aikaa itselleen toipua kaikesta.

Kun mä masennuin, mä en uskaltanu puhua siitä kenellekkään, sillä mua hävetti mitä muut ihmiset minusta ajattelisi. Oli vain minä ja Timi. Mä en edes uskaltanut kertoa mun omille ystäville että mä olen masentunut. Kun ne soitti, mä jätin vastaamatta puhelimeen ja myöhemmin pistin vain viestiä että "en ole puhe tuulella, soitellaan myöhemmin." Kun mä pistin et soitellaan myöhemmin, mä itse tiesin etten mä aio heille soittaa. Mun oli helpompi kommunikoida mun ystävien kanssa teksti viestien avulla, sillä mä tiesin että jos mä puhuisin heille, niin se kysymys mitä mä en halunnut heidän kysyvän, olisi tullut esiin. Kysymys "mitä sulle kuuluu..?" olisi tullut jossain vaiheessa ja siinä vaiheessa en olisi osannut peitellä sitä pahaa oloani. Mutta siitä mä kyllä saan kiittää mun ystävääni Veeraa joka tuli meille enemmän kun mä jaksoin häntä katsella ja hän soitteli mulle usein, vaikka en olisi jaksanut jutella. Eniten hänen sanansa tekivät minut onnelliseksi. Hän sanoi "mä haluan kuulla mitä sulle kuuluu vaikka se ei aina olisikaan hyvää, sitä varten ystävät on. En mä aina halua kuulla hyvää." Mä olen aina kuunnellut mun ystäviä, ihan sama mikä heillä on, mut jotenkin mun on aina ollut vaikea avautua sillä osa mun ystävistä on aika minä minä minä ja muille en vain uskaltanut puhua, sillä ajattelin että olen ihan hirveä taakka. Kuten olin Timille. Mulla on muutenkin aina ollut sellainen olo että mä olen kaikille vain yksi iso taakka, mutta nähtävästi en ystävilleni. Ainakaan tosi ystävilleni.

Kun viimein päätin että jotenkin mun on saatava tämä mun paha olo ulos, mä aloin kirjoittamaan blogia ja sitä kautta kertomaan ihmiselle et "moi mä olen Blanche ja mä olen masentunut." Alkuun mua pelotti todella paljon mitä ihmiset musta ajattelisi. Mut sainkin yllättyä kun muutkin ystäväni alkoivat avautumaan siitä että hekin ovat olleet masentuneita ja osa on tällä hetkellä. Olin jotenkin yllättynyt että ihmiset joista ajattelin että he ovat todella tasapainoisia, niin ovat kokeneet saman. Omalla tavalla se oli ihana tunne, vaikka en masennusta toivo kenellekkään, niin silti oli ihanaa että en ollut ainut joka oli tämän kamalan sairauden joutunut kokemaan ja he ymmärsivät minua täysin. Taas kerran ystäväni olivat tukenani. Sen sijaan että olisi yksi jolle soittaa kun oli paha olla, niitä oli paljon. Ja mitä enemmän mä puhuin siitä ihmisille, sitä parempi olo mulle tuli. Silloin mä tajusin että se salailu, ei palvellut ketään, nyt mä olen vaaa, sillä mä puhun!

Timin lähdettyä mä lupasin etten mä masennu ja mä tein paljon töitä sen eteen. Ja siitä ystäväni Laticia muistutti minua eilen. Hän muistutti minua siitä kuinka valitin etten pärjää ilman Timiä ja kuinka en pääse koskaan yli mun läheisriippuvuudesta. Mä valitin vaikka ja mistä. Katsokaa mua nyt. Mä en ole masentunut, thank God, mä olen löytänyt jumalan, mä olen tehnyt kovaa työtä jotta en olisi läheisriippuvainen. Kun mä katson taakse, mä olen todella onnellinen minne suuntaan mun elämä on menossa. Se ei aina ole ollut hyvä, mutta se riippuu minusta, mitä minä tällä elämälläni teen.

Se mitä todella haluan sanoa on kiitos kaikille mun ystävilleni siitä että ne on ollut mun tukena. Kuunellut mua huonoina ja hyvinä aikoina. Koskaan en voisi kiittää teitä tarpeeksi. Mä olen todella onnellinen ja siunattu siitä että mulla edes on ystäviä. Elämä ei aina ole mahtavaa, mutta pitää vain osata iloita siitä mitä edes on. Ja juuri nyt, mä iloitsen mun ystävistäni.

Sunday brunch!

Aamulla heräsin ihan ihmeelliseen ääneen, en kyllä tiedä mistä se tuli. En heti jaksanut nousta sängystä joten jäin sänkyyn näpräämään puhelintani. Jossain vaiheessa Timi soitti ja kyseli missä ja monelta näemme tänään. Sovimme ajan ja paikan ja sitten lopetimme puhelun. Puhelun jälkeen nousin sängystä ja aloin valmistautumaan. Kun olin valmis, lähdin kävelemään kohti bussi pysäkkiä. Olin taas vaihteeksi unohtanut että tänään on sunnuntai ja että koko kaupunki on täynnä sunnuntai ajajia. Voi että mä vihaan niitä. Bussi johon hyppäsin, ei jostain syystä päässyt tarpeeksi nopeesti liikkumaan eteenpäin ja siitä syystä olin myöhässä. Olisi pitänyt vaan jäädä pois ja vaihtaa metroon. No perille pääsin vihdoin ja viimein. Kymppi ratikka tulikin sopivasti ja hyppäsimme kyytiin. Jäimme Oopperan kohdalla pois ja kävimme syömässä Gringos Locos nimisessä ravintolassa. Mua aina pelottaa mennä uusiin paikkoihin syömään sillä mua pelottaa se et jos en pysty syömään siellä mitään tai aterioiden saaminen menee liian hankalaksi. Allergiat rajoittaa todella paljon ja välillä ihan ärsyttää kun pitää olla kaikelle allerginen. 

Alkuun olin hieman varautunut, sillä Timistä ei koskaan tiedä millä tuulella se on. Sillä on tosi lyhyt pinna, tai ainakin mun kanssa ja sen takia mä oon aina alkuun hiljainen, koska mä haluan tutkia sitä. On tää niin surullista et tähän on tultu. Mulla on aina ollut hyvä olla Timin kanssa. Jo silloin kun me olimme vain ystäviä, se oli sellanen ihminen jonka edessä uskalsin olla minä itse. Nyt musta tuntuu etten mä voi olla. Tai ehkä mä voisinkin, mutta eniten mua pelottaa et miten se reagoi siihen. Alkaako sitä ärsyttää, alkaako sitä ahdistaa tai kenties tulisko sille epämielyttävä olo..? Taas paljon kysymyksiä mitä mä mietin aina kun olen sen kanssa tai puhun sen kanssa. Musta oli kiva et se ehdotti tätä tapaamista, sillä mä en varmaan olis. Mä olen ottanut sellasen asenteen etten mä enään kysy siltä et "milloin nähdään..?" Sillä sit mä en pety jos sillä ei ole aikaa nähdä mua. Parempi et se kysyy, niin silloin tiedän varmasti että se haluu ihan oikeesti nähdä mua. Tottakai mulla on tunteita sitä kohtaan ja sillä ei. Ja kun me nähdään niin me nähdään vain ystävä mielessä. Mutta ei niitä tunteita noin vain sammuteta. Ei sille voi mitään kehen rakastuu tai ketä rakastaa. Timi on perus suomalainen mies joka ei puhu omista asioistaan, se kelaa niitä omassa päässään, jos kelaa. Kun taas mä olen sellanen et jos mua painaa jokin asia, mun on pakko saada puhua siitä ystävän tai terapeutin kanssa. Mut ehkä juuri siksi mä olen päässyt eteenpäin. Toki mulla on huonoja päiviä, kelläpä ei olis, mutta mua ei enään masenna, eikä mulla oo ollut pitkään aikaan sellasta oloa etta masentais. Nyt on ehkä esiintynyt ahdistusta, mutta nyt mäkin olen oppinut miten saan ahdistuksen pois. Ennen jos mua ahdistu mulla oli sitä varten lääkkeet ja mä juoksin niiden luokse heti, koska mä en halunnu sitä tunnetta. Nyt kun olimme syömässä Timin kanssa, mua alko ahdistaa, mut sit mä vaan katoin ulos ja mietin mukavia asioita, niin kauan kunnes ahdistus alko laantua niin paljon että katosi täysin. Jos mua esim. kotona ahdistaa, mä saatan alkaa siivota, katsoo leffaa, mennä lenkille tai tehdä jotain jotta saan mielelle rauhan. Aina se ei kuitenkaan heti onnistu, mutta minähän en luovuta. Mä olen oppinut todella paljon siitä miten voin hillitä itseäni ja kiitos siitä kuuluu mun terapeutille. Ja nyt kun mä olen terve, mä olen hirveesti tehnyt sellaista itse tutkiskelua. Mä hirveesti analysoin asioita ja pohdin mitä tuli masennuksen aikana sanottua ja tehtyä. Kyllä mä välillä häpeän sitä ihmistä mikä musta tuli, koska se ihminen oli ilkeä ja väkivaltainen. Ja kaikista pahinta oli se että se kohdistu mieheen jota rakastan. Välillä mä ihan oikeesti mietin et miks mä tein noin ja miks mä sanoin näin, mut mä en vaan löydä muuta vastausta kuin se että mä olin sairas, enkä mä oikeesti tiedä miksi mä niin tein. Kai mulla vaan oli niin paha olo, et se sit purkaantu Timiin. Harva sitä tietää, mutta mä olen kaiken aikaa itselleni vihainen siitä mitä tein/sanoin, sillä jos niitä ei olisi sanottu/tehty, ehkä me oltas vielä yhdessä. Ehkä meitä vielä olisi. Syyllisyys on kova. Puhuttiin tämän viikon alussa Timin kanssa ja sanoin sillekkin, etten mä ole vihainen että hän muutti pois, vaan olen vihainen siitä että juuri silloin kun mä aloin voimaan todella hyvin ja kun mä olin taas Blanche, niin silloin hän päätti jättää minut. Musta on ihanaa et mun ystävät on nähnyt minussa suuria muutoksia. Mä olen heidän mielestä paljon onnellisempi ja iloisempi. Mutta huomaako Timi sen..? Tää tilanne on vähän niinkuin tekis kovasti töitä jonkun asian eteen ja sit kukaan ei huomais mitään. Mä olen muuttunut ja mä olen erilainen, mut niin kauan kun hän ei avaa silmiään ja katso, hän ei tule koskaan näkemään MUA. Se todellinen minä, se ihminen johon hän rakastui. Ehkä hän ei halua nähdä tai ehkä hän näkee vaan sen millainen olin masentuneena ja ajatus siitä että hän näkisi millainen olen nyt, on hyvin kaukaista. Enhän minä oikeesti tiedä mitä herran päässä liikkuu, kunhan kelailen ääneen. Tai tilanne voi olla myös se että hän näkee, mutta ei uskalla sanoa mitään. Hänellä on kova pelko siitä että masennun uudestaan. Uskokaa pois, niin on mullakin, mutta en mä anna sen pelon vallata mun mielen. Mä olen päättänyt ettei se tule ja kun mä päätän jotain, asia on myös niin. Ja kun masennuksen on sairastanut, sitä osaa helpommin tunnistaa jos se on tulossa takaisin. Mä toivon et Timi ei anna sen pelon vallata sen mieltä. Mä olen oikeesti ihana ihminen, vaikka itse sanonkin. En mä paha ole, enkä mä koskaan halua pahaa kellekkään tahallisesti. Mut hiljaa hyvä tulee, ainakin niin kaikki mulle sanoo. Kyllä se on joku päivä vielä mun, tai ainakin toivotaan et on!

Ilta kuitenkin meni hyvin ja juttelimme ja söimme. Syötyämme otimme ratikan keskustaan päin ja kävimme kampissa parissa liikkeessä. Sitten lähdimme kohti metro asemaa. Laskeuduimme liukuportaita ja siinä hän sanoi minulle että näytän hyvältä, sanoin kiitos ja käännyin ympäri. Was about time, olin odottanut sitä lausetta kauan. Olin pelkkää hymyä. Metrossa hän istui mua vastapäätä, mä halusin vaan suudella häntä. Hän pisti kätensä ikkunan viereen nojaamaan ja mä sit aloin silittää sen kättä ja lopulta pidin siitä kiinni. Mun sydän suli. Timistä päätellen hän ei ehkä olisi halunnut, mutta sitten olikin mun aika jäädä pois. Hän halasi minua ja annoin hänelle pusun poskelle, sitten lähdin.

Jos mä saisin pyyhkiä vain yhden asian mun elämässä, niin se olisi juuri tämä aika kun olin masentunut. Kaikista mun poikaystävistä, hän oli paras ja minä pilasin kaiken. Toivotaan ettei hän ajattele mua kovin pahalla ja joku kaunis päivä hän ajattelee mua hyvällä. Sitä päivää odotellessa!

It's never too late to live happily ever after!

Monday, you came again! Tällä viikolla ollaan taas koulussa. Mä toivon et tää viikko menee nopeesti et pääsen takas töihin. Mulla on ikävä mun "vauvoja" siis mä olen 3-5 vuotiaiden ryhmässä, eli ei ne mitään vauvoja ole.. mut mut mut.. Ne on mun vauvoja! on se jännää kuinka ne taas pitää mun poikaa ihan vauvana.. J täyttää ihan kohta 3 vuotta. Et käytännössä sekään ei ole enään vauva. No mutta se niistä vauvoista. Tänään oli taas terapia. Oli tosi kiva päästä sinne, koska tässä on ollut viikko välissä. Mun piti muistella aikoja kun mä olin vauva/lapsi ja aaall the way to aikuisikä. Olipa rankkaa! Oli joitain asioita mitä mä en edes muistanu ja sit oli niitä asioita mitä mä en halunnut muistaa. Siitä mä olen niin onnellinen et mä kerroin mun koko elämästä itkemättä. Se on jo askel parempaa. Olin aivan rikki sen jälkeen, no eipä siinä hirveesti ehtiny sitä sen enempää ajatella kun menin sitten laittamaan itselleni kynnet. Kynsien laiton jälkeen suuntasin salille. Yleensä kun mulla on huono olla tai mieltäni painaa jokin asia, ainoa ihminen jolle haluan soittaa on Timi. Mut sit mä aina havahdunkin etten mä voi. Tai siis, kyl mä voisin, mut se on vaan lähinnä sitä etten mä viitti. Mua aina pelottaa et jos sitä alkaa ahdistaa tai jotain muuta. Mut se on mun parasystävä, mitä mä teen..? Lähetin sille siis viestiä et on paha olo ja olisin halunnu soittaa mut en ehkä uskalla tai viitti. Hän sitten soitti mulle, mut mä en sillä hetkellä pystyny puhuu ja soitin sitten salin jälkeen. Kerrankin musta tuntu et meidän eron jälkeen me ollaan pystytty puhuu puhelimessa ilman et mä itkin tai se vittuilee mulle tai et se ois ollut kiehumis pisteessä. Meillä oli hauska puhelu. Me naurettiin ja sain siltä hyviä neuvoja. Mä arvostan sitä ihmistä enemmän kuin se uskookaan. Mä olen nyt oppinut sen että kun Timiltä ei odota mitään, se yllättää. On se tyhmää ajatella näin, mut kyl mä toivon että kun mä olen selvittänyt kaikki reijät ja aukot mun elämässä, niin me löydetään toisemme. Koska silloin mä tiedän et mä pystyn olemaan sille se mitä se tarvii. Mä rakastan sitä ihmistä niin paljon ja välillä se sattuu et me ei olla yhdessä, kunnes mä tajuun et se on tällä hetkellä parempi, mut kuka tietää mitä myöhemmin voi tapahtua.

Mulla kesti hirveän kauan löytää onni. Mä ajattelin et jos mä en ole Timin kanssa, mä en voi olla onnellinen, mut arvatkaa vaan mikä yllätys se oli kun mä osasin olla onnellinen ilman sitä ja vaan sen takia koska mulla on huippuja ystäviä! Se on niin totta että koskaan ei ole liian myöhäistä olla onnellinen. Mä tiedän että tälle mun onnen tielle tulee mutkia matkaan, mut mä aion voittaa ne. Mä olen vielä nuori ja vaikka olis mitä ongelmia mun pitää alkaa elää, nyt ei viidestoista päivä, vaan nyt! Jos mä en nyt alota, mä en tuu aloittaa koskaan. Mulla on paras tuki olla onnellinen, eli miksi en ottaisi sitä vastaan. Nyt olisi kai aika karsia ihmisiä elämästä. Jättää ne jotka mua ansaitsee ja kävellä pois niiden ihmisten elämästä jotka ei mua ansaitse. Elämä on täynnä valintoja, mun pitää vaan osata tehdä oikeat valinnat. Nyt se alkaa, wish me luck!

Broken!

Joskus sä meinaat tulla takas ja joskus sä meet pois.. Minkä ihmeen takia sä v*******t mulle..? Kysynpä vaan. Enkö mä jo kerran häätänyt sua pois.. Enkö mä jo kerran näyttänyt et mä oon vahvempi kuin sinä.. Ja silti sä pelleilet mun kanssa. Tupsahdat mun elämään kun mä en sua halua ja pilaat kaiken. Jos et jo kerran tajunnut, niin lähde menee, sua ei kaivata eikä todellakaan tule ikävä. Be gone!

Jos mietit hetken aikaa ketä minä tuossa tarkoitan, niin puhun masennuksesta. Eilen oli taas niin huono yö. Kaikki ajatukset pyöri päässä ja en vaan millään saanut nukutuksi. Pääni oli sekaisin. Oli taas niitä huonoja päiviä. Poika on isällään ja mulla on hirveä ikävä, onneksi näen sen jo torstaina. Soittelen hirveän useesti pojalle kun hän on poissa, sillä ikävä on kova ja se on vähän niinkuin jäänyt meidän jutuksi. Mä luulin että mä olin päässyt yli Timistä, no karu totuus potkas mua takapuoleen, enpä ole. Ja nähtävästi ei ole poikanikään. Hän kyseli minulta puhelimessa että missä Timi on. Kertoi kaipaavansa Timiä kovasti ja että haluaisi tämän viereen nukkumaan. Sai minut oikeen kyynelehtimään, sillä hän ei ole päässyt yli hänestä. Mutta pitäisikö..? Timi on ollut pojalleni isä reilusti yli puolitoista vuotta. Pojan ollessa kotona hän saattaa kysyä missä Timi on..? Ja kun kerron hänelle että Timi on omassa kodissaan, niin hän toruu koko sen ajatuksen ja sanoo minulle, "Timi on pelaamassa jalkapalloa, hän tulee takas ihan kohta." Miten sitä selittää pienelle lapselle että tämä ei tule takaisin. Tämä kyseinen henkilö ei meitä rakasta eikä meistä välitä.. Miten..? Ja vielä niin että hän ymmärtäisi. Tämä on meille molemmille todella rankkaa. Toivon että ajan kanssa pääsemme eteenpäin ja unohdamme koko ihmisen. Minusta on todella törkeetä että kun erosimme, hän hylkäsi myös pojan. Mitä pahaa poikani oli hänelle tehnyt.. Eihän poikani ole Timin biologisesti, mutta oli niin suuri tekijä tämän elämässä. Miten sitä vaan lähdetään pois, katsomatta taakse..? Taas näitä mun upeita kysymyksiä mitä mä koitan kysellä ja keneltäkään en saa vastausta. Joka kerta kun poikani puhuu Timistä, rupean itkemään, sillä silloin muistan meidän hyviä hetkiä. Tiedättekö miksi ihmiset eroaa tänä päivänä niin paljon..? Koska kukaan ei ole enään valmis tekemään töitä minkään eteen. Helvetti soikoon onko kaikki syntynyt kulta lusikka suussa..? Mihin unohtu ne ajat kun yritettiin. Jos oli ongelmia tehtiin töitä sen eteen, eikä vaan heitetty hanskoja tiskiin ja sanottu morjens! Tällä viikolla en pääse terapiaan ja nyt alan jo seota. Mua itkettää, suututtaa, ketuttaa, ärsyttää, väsyttää... Öisin en saa unta vaikka kuinka väsyttää. Todella tärkeä ystäväni soitti ja purki mieltään minulle todella tärkeästä jutusta ja vaikka mulla oli aikainen herätys, minä kuuntelin. Koitin soittaa sen jälkeen toiselle ystävälleni ja purkaa mieltäni, niin hänen sanoja käyttäen.. "Kirjoita blogiin.." Kiitos ystävä, kun jaksat todella kuunnella, v***u! Mä ymmärrän että ihmisillä on töitä, mutta 10min ei olisi tappanut häntä. Mä oikeesti kaipaan Stephania niin paljon. Koska se aina ties mitä sanoa ja se aina osas saada mulle paremman mielen. Vihaako jumala mua niin paljon että se ottaa kaikki ihmiset pois mun elämästä joille mä voin puhua. Ensin Timi ja nyt Stephanie. Mä olen väsynyt joka päivä, mut silti mä meen eteenpäin. Pistän kauniin hymyn huulille ja feikkaan et kaikki on hyvin vaikka todellisuus on se että mä haluisin itkee ja käpertyy mun pimeeseen huoneeseen sängyn alle. Sillä toive ajattelulla että joku tulisi ja pelastaisi mut tästä kaikesta. Joku joka hymyilisi mulle ja sanoisi että me selvitään tästä yhdessä.. Ihan kuka vaan! Mä huudan sisäisesti ja mä vuodan sisäisesti, mutta kukaan ei kuule eikä näe, sillä mä olen niin hyvä feikkaa. Joskus mä jopa onnistun huijaa jopa itseäni. "Joskus vahvakin ihminen kaatuu." Milloin mä kaadun, ja jos kaadun, kuka mut sieltä nostaa..?

For sale: One heart. Horrible condition. Will take anything for it. Please. Just cut it out of my chest and end this suffering!

I'm gonna SHINE!

Olen ollut kolme päivää saikulla ja omalla tavalla tää on ollut sellasta aikaa että mä olen saanut ajatella mitä mä haluan tehdä, mitä mä haluan elämältä ja mitä mä aion tehdä sen eteen että olen onnellinen. Maanantaina mä pelkäsin etten mä pärjää, että mä vajoan kamalaan masennukseen, mut sit mä vaan hoksasin että kaikki riippuu musta. Mä voin päättää elää hyvin, olla onnellinen, pitää kropastani hyvää huolta, tavata ihmisiä ja taistella kaikkea negatiivista vastaan, mitä tielle tulee. Tai, mä voin antaa kaiken pahan viedä mut, luovuttaa ja olla surullinen. Kaikki on musta kiinni miten haluan elää elämäni. Maanantaina mä pistin yhden luvun kiinni mun elämässä ja mä päätin että jos se on tullakseen takaisin, sit se tulee. Ja mites kävikään, se tulikin jo tiistaina. Mä vihaan edes takas soutamista, sillä se rasittaa aivoja ja kehoa kaikella mahdollisella tavalla. Mä vaan haluun olla onnellinen ja keskittyy niihin asioihin mitkä ovat elämässä tärkeitä. Mä päätin etten mä aio rakastaa ihmistä/ihmisiä, jotka ei mua rakasta, sillä what is the point in that..? Mä olen niin pitkään rakastanut ihmistä joka ei mua rakasta ja se on ottanut kaikki mun voimat, nyt kun mä vihdoin pääsin yli siitä, I can breathe again!

Mä oon ollut kaksi kuukautta tauolla salista, sillä se ei vaan ole kiinnostanut mua tarpeeksi. Mulla karkasi motivaatio Timbuktuun. Nyt ei olis vieläkään motivaatiota mutta huomenna mä astelen salille ja meen hoitaa kroppani kuntoon. Viimeksi piti saada enään 7 kg pois, nyt se on taatusti noussut 9 kg, mutta oli mikä oli niin ne saadaan pois ennen talvea. I can do this!

Mua masentaa palata kouluun sillä mulla ei ole siellä hyvä olla. Mulla ei ole ystäviä siellä ja mua hyljitään siellä. Ja tää kolmen päivän saikku on tehnyt ihan hyvää, sillä enään olisi torstai ja perjantai koulua ja sitten palaankin töihin kolmeksi viikoksi. Kyl mä selviin nämä kaksi päivää koulussa, mun on pakko.

Mä oon viime aikoina bilettänyt niin hurjaa tahtii. Mulla on ollut todella ihanaa ja kavereiden näkeminen on piristänyt tylsää arkea hyvin paljon. Mä oon miettinyt nyt sitä et mä lähtisin jouluksi miamiin.. Olisin siellä joulun ja uuden vuoden ja sit palaisin. Sillä sen mä tiedän että jos mä olen yksin jouluaaton ja joulupäivän mä tuun masentuu niiin suuresti, et kaikki hyvä työ tulee menee roskiksesta alas. Kunpa mä saisin vaan jonkun mun kanssa, kun en ole koskaan ollut jenkeissä, niin en halua mennä sinne yksin.

Mutta tästä se elämä lähtee rullaa. Hyvä asenne, ihanat ihmiset ja.. No sanoisin hyvä sää, mutta kun suomessa asutaan niin hyvä sää on aika suhteellista. Maanantaina aukesi uusi luku ja mä toivon että se uusi luku tuo pelkkää hyvää koko loppu vuodelle asti. This is my time to shine, so I'm gonna SHINE!

closing this chapter!

Pitkän aikaa mä olen toivonut että hän rakastuisi, ihastuisi ja palaisi luokseni. Mut ihan turhaan. Ei hän palaa, hän on lähtenyt lopullisesti. Mun pitää vaan nyt tottua ajatukseen että olen yksin ja menetin juuri tärkeimmän ihmisen elämässäni. Mä haluaisin että asiat olisi toisin, mutta ei asiat toivomalla tapahdu. Mä en varmasti tule rakastamaan ketään yhtä paljon kun häntä, hän oli kaikkeni. Puolet minusta lähti hänen mukanaan. Elämä ei aina mee niinkuin sitä suunittelee, mä jos joku tiedän. On aika pistää kiinni tämä rasia mikä on täynnä hyviä seka huonoja muistoja ja heittää se mereen. En mä loputtomiin voi rakastaa ihmistä joka ei mua rakasta. It's sad, but that's life! Mä en jaksa enään itkeä, mä en jaksa olla surullinen, enkä mä myös jaksa olla masentunut. Mä haluun olla onnellinen ja sitä mä ansaitsen. Jos se ei mua halua, miksi mä sitä haluaisin! Siitä on kohta kuukausi kun se lähti. Sillä on avain, mutta kertaakaan hän ei ole tullut käymään katsomaan onko mulla kaikki hyvin. Mä en oo mitään sille, pelkkä huono muisto!

Ehdin olla kolmisen kuukautta onnellinen, kun pääsin masennuksesta, nyt taidan kaivata samaa kuoppaa ja vajota takaisin siihen. Ja mä kun ajattelin ettei masennus enään tuu takas. Mut nyt mun on selvittävä siitä ihan yksin, ei kukaan vierellä lohduttamassa ja pitämässä huolta. Ei kukaan vierelläni katsomassa etten tee itselleni mitään.

This is your song! 

Vuoro avaa suuni puhuu asiat puhtaaksi.
Saada tietää minkä takii luotani sä läksit.
Ne sanat, ne muistot, ne ajat on menneitä,
ei hengata samois piireissä, silti frendejä.
Vaik ennen oltiin jotain aivan suurenmoista.

Ulkosesti kuori kova, sisältä sydän palasina.

 Meidän tarina päättyi me piirrettiin piste.
Hyvät välitkin säästyi, en tajuu miks se
päivä päivältä sattuu, silti aina vähän enemmän.
Entä mitä tästä eteenpäin, koska mä en todellakaan tiedä.

Niin paljon sanoja mahtui viimeiseen katseesees,
mä kaipaan ihan liikaa sun luokses, mut en voi tulla, ja siksi mä juoksen.

Yöllä kun herään kaikki on hyvin
sekunnin tai kaksi, sit muistan ettei meit enää oo
Se on parempi, paljon parempi näin eikä kuitenkaan oo.
Kaikki sanoo että muuttuu paremmaks, se voi olla, joo.
Mut se ei sitä poista, et mua ei oo koskaan sattunu näin paljoa.
Ironisinta on etten pysty suhun enää katsoo.
Sä muistutat kaikesta liikaa hetkistä, 

jolloin meillä oli vielä aikaa.
Antaisin mitä vaan, mitä vaan, mitä vaan, 

mitä vaan, mitä, mitä vaan.
Se sattuu eniten ettei me sovita toistemme maailmaan.

 

We used to to be best friends, then we fell in love, and now this is what is left from all of this!

 

 You used to make me smile, now all you do is making me cry!

I did my best and tried so hard, but it wasn't enough! 

 

You lost me! 

 

Illallinen á la Blanche

Tänään oli kauan odotettu keskiviikko. Aamulla vein pojan päiväkotiin ja sit tulin takaisin kotiin. Kotona siivoilin, puhuin ystävien kanssa puhelimessa ja facebookkasin. Olin järjestämässä Timille illallisen. Lähetin hänelle illalliskutsun sähköpostiin ja sitten kävin kaupassa hakemassa ruokaa ja muita tarvikkeita. Kaupasta tultuani aloin tekemään ruokaa ja valmistautumaan. Illallinen alkoi kl 19.00 ja herra oli ajoissa. Alkupalaksi meillä oli etanoita ja patonkia. Pääruuaksi meillä oli possun filettä ja riisiä. Jälkiruuaksi meillä oli marjapiirakkaa lisukkeilla. Illallinen meni hyvin ja Timi tykkäsi mun tekemästä ruuasta ja kehu mun illalliskutsua. Kaikki oli täydellistä. Ruokailun jälkeen mentiin sohvalle istumaan ja juttelemaan.. Siinä samalla annoin Timille selkähierontaa. Itse en saanut hierontaa kun Timillä oli mennyt oikea käsi paskaksi treeneissä.

Pöytä on katettu kahdelle

Illallis kutsu

 Sitten tuli se keskustelu mitä eniten pelkäsin.. Aloimme puhumaan meidän suhteesta ja siitä mitä hän on siitä mieltä. Hänellä on ollut pitkään sellainen tunne ettei enään halua olla tässä suhteessa ja välillä hänestä tuntuu kuin olisimme vain ystäviä. Kaikki mitä on tapahtunut meidän suhteessa kun olin masentunut on vaikuttanut Timiin niin syvästi, ettei hän pääse niistä yli. Mä oon tehnyt kovasti töitä etten masentuis uudestaan, mut kertaakaan mä en miettinyt mitä kaikki tuo vaikutti häneen. Mä niin kovasti haluan olla tämän miehen kanssa, sillä se pelasti mut ja usko siihen et mä paranen ja musta voi tulla hyvä ihminen. Jos se vaan pääsis yli menneistä, niin me voitas jatkaa meidän elämää. Mut kuten hän itsekkin sanoi, kukaan muu ei voi auttaa häntä, paitsi hän itse. Mä oikeesti rakastan sitä miestä niin paljon, sillä olen valmis odottamaan vuoden, kaksi ja jopa kolme jos se vaatii sen. Mä olen halukas ottamaan baby stepsei, jotta me pääsemme sinne minne meidän pitää päästä. Koitin vakuuttaa häntä pitämään minusta vielä hetken verran kiinni. I can do this! Joskus mä mietin miksi masennuksen piti valita minut. Eikö se riitä että lapsuuteni oli kamala..? Mä oon ollut about kaksi viikkoa ihan hirveän mustasukkainen, mut tämän keskustelun jälkeen, kaikki muuttui. Odotin että Timi olisi jäänyt yöksi, mutta hän ei jäänyt. Timin lähdettyäni, juoksin hänen perään ulos ja ojensin hänelle ruusun ja kortin, sitten hän suuteli minua ja lähti autolla ajamaan kotiin. Olin ihan yksin kotona, kun hän lähti. Alkoi ahdistaa. Päätin katsoa elokuvaa ja sitten mennä nukkumaan. Ajatus kylmästä sängystä tuntui taas hyvin kurjalta. Mutta selvisin. Olin aamulla jo ajatellut että otan rauhottavan, mut koko päivä menikin ilman.. Mä tajusin että mä olen vahvempi ja mä pystyn mihin vaan.

Mulla on kadonnut motivaatio ihan täysin. Mua ei kiinnosta mennä salille eikä oikeastaan kiinnostais tehdä muuta kun vaan maata päivät pitkät sängyssä.. Mua pelottaa jospa masennus tulee takaisin.. Mutta olen päättänyt että mä taistelen sitä vastaan niin kauan kun mun tarvii. Sitä mä en enään elämääni halua. Timi pelkää ihan samaa, mitä jos mä masennun uudestaan. Hän ei kestäisi enään olla siinä.. Mä oon taistelija ja mä aion taistella tieni vapauteen ja onneen. Se mitä kaikista eniten toivon on se että hän tulee olemaan rinnallani aina. Jos Timi on rinnallani, mä voitan mitä vaan ja mä pystyn mihin vaan. Se ihminen on mun valo. Jos mä tietäisin keinon millä auttaa häntä, tekisin sen silmän räpäyksessä ja viis siitä mitä se maksaisi tai mistä joutuisin luopumaan, jotta voisin auttaa sitä. Mä tekisin ihan mitä vaan, after all se oli mun tukena kun mä ajattelin et ehkä kuolema olisi mulle parasta. Tässä mä nyt olen, kiitos hänen!

Ota rennosti niin kauan kuin voit!

Tänään heräsin ja vein pojan päiväkotiin. Sen jälkeen tulin kotiin ja aloin valmistautumaan. Tapasin Timin keskustassa ja lähdimme kävelemään kohti cafe Johtoa. Siellä tilasin salaatin ja mansikka smoothien. Lounastimme hetken aikaa ja sitten kävimme kampin k-marketissa. Kaupan jälkeen lähdin saattamaan Timiä takasin toimistolle. Saatettuani Timin, menin asioimaan kampin kelaan.. Siellä vasta jonoo olikin, mutta se onneksi meni nopeesti. Sain hoidettua asiani ja sitten tapasin ystäväni Alexandran. Menimme istumaan cafe Johtoon ja siellä sitten istuimme yli kaksi tuntia. On se ihanaa kun se saa vauvan, ehkä mun vauva kammo lähtee sitä myöten pois. Alexandran kanssa on aivan ihanaa olla kun voi puhuu ihan mistä vaan ja voi sanoo asiat just niinkuin ne ajattelee. Sieltä sitten lähdin kotiin ja poika tuli isältään kotiin. Ihana olla poikani isän kanssa hyvissä väleissä. Se huutaminen ja karjuminen vei vaan voimat meiltä molemmilta. Ihanaa et hän vihdoin ja viimein ymmärtää mua ja mä alan ymmärtämään sitä. Asiat sujuu paremmin ja mutkattomasti!

Illalla puhuin Timin kanssa puhelimessa.. Aina kun mä kelaan et meillä menee hyvin, niin tulee jotain taka pakkia. Mä en jaksa enään.. Mä teen niin paljon työtä tämän suhteen eteen ja musta tuntuu et mä en edes saa taputusta olkapäälle. Mä olen yrittänyt nyt kaksi kuukautta kaikkeni, antanut herralle tilaa ja mennyt sen mielialan mukaan. Mä olen kärsimätön mä myönnän sen ja jollekkin ihmiselle kaksi kuukautta voi olla liian vähän aikaa, mut en mä odotakkaan et kaikki tapahtuis nyt heti, mut olis kiva jos voitas mennä edes yksi askel eteenpäin. Me ollaan mun mielestä seissyt liian kauan samassa paikassa, yksi askel eteenpäin voisi auttaa asiaan, eikä sieltä tarvitsisi heti liikkua. Mut mä haluun eteenpäin. Mua alkaa turhauttaa paikalla oleminen. Mut huomaan miten hyvin mä oon ottanut tän asian, ennen olisin flipannut ja riehunut. Nyt mä oon se joka on rauhallinen puhelimessa ja koittaa rauhotella toista osapuolta. Mä olen todella ylpeä itsestäni ihan senkin takia et mä en enään ole se joka koko ajan  koittaa haastaa riitaa provosoimalla toista. Masentuneena mulla meinaa oli taipumus tehdä niin, enkä silloin tiedostanut asiaa lainkaan. Mä oon niin onnellinen et masennus on takana päin, ja mä toivon että se jatkuu niin. Ja mä kovasti toivon et Timikin alkaa nähdä sen ja tajuaa et nyt olis mahdollisuus sille normaalille parisuhteelle mitä me ollaan tässä odotettu. Se on lähdössä perjantaina ouluun kavereiden kanssa bilettämään ja pelaa oulun joukkuetta vastaan. Mä oon pelännyt viikon verran tätä perjantaita. Mä harvoin olen mustasukkainen, mut nyt mun aivot on käynyt ylikierroksilla. Mua pelottaa et se pettää mua tai tapaa siel jonkun.. Ei oo mitään syytä epäillä sellasta, mut tota mä oon pelännyt. Mä luotan Timiin, mut.. Äh, en mä tiedä! Kaipa munkin pitää vaan chillaa ja luottaa siihen mieheen. Uskoisin olevani mustasukkainen vaan sen takia koska meillä yhä on ryppyjä rakkaudessa. Kunpa se tajuais sit ens viikolla viettää mun kanssa aikaa enemmän. Aina voi toivoo, eikö näin..?

Tell me why are we, so blind to see that the one's we hurt, are you and me!

Tunteiden hallitseminen

Tänään heräsin jo vähän kahdeksan jälkeen. Poika nukkui yhä, joten makasin sängylläni. Poika heräsi tunnin myöhemmin kuin minä ja sitten söimme aamupalaa ja aloimme valmistautua lähtöön. Tänään tapasimme ystäväni Sannan. Sanna on entinen työkaverini, joten häntä näemme hyvin harvoin, mutta kun näemme niin meillä on aina ihanaa. Ymmärrämme toisiamme todella hyvin! Näimme maunulan ostarilla ja siitä menimme sitten maunulan leikkipuistoon. Huoh, nyt mä muistan miks mä vihaan sitä aluetta niin paljon.. Siis tuntu kun siellä olisi ollut juoppojen kokous tänään. Ollessamme leikkipuistossa veljeni tuli moikkaamaan Jaysonia. Puistoilimme noin kaksi tuntia ja sitten olikin aika lähteä kotiin. Sillä koti ovella meitä odotti aivan ihanan hurmaava mies auton kanssa. Timi ehdotti eilen et jos tänään on kaunis päivä niin vois mennä stadikalle uimaan. Ja kun tuli kaunis päivä, päätimme toteuttaa tämän. Lähdimme ajamaan stadikalle ja siellä Jayson pääsi kanssani uimaan. Voi että se oli niin innoissaan. Olisi voinut jäädä vaikka asumaan sinne veteen. Olimme siellä parisen tuntia ja sitten Timi heitti meidät kotiin. Taas ollut upea päivä takana!

Maunulassa

Mä oon ihminen joka on hyvin itsevarma ja jos musta tuntuu epävarmalta, niin mä teen asialle jotain. Tänään mä tajusin kuinka epävarma mä olen itsestäni.. Tänään oli eka kerta koko kesän aikana et pistän uikkarit päälle ja aluksi mua pelotti, mut sit olin ihan ok. Mä pelkään ehkä eniten et Timi ei pidä mua enään kauniina tai viehättävänä ihmisenä ja alkaakin kattelee muita tyttöjä. En tiedä, tämä kaikki voi olla vaan mun omassa päässä kehitettyä tai sit asiat on niin, who knows..? Meillä on viime aikoina ollut aivan ihanaa Timin kanssa.. Oikeastaan koko kuukausi on mennyt täydellisesti, mut koko ajan mulla on sellanen kutina, et se kattelee muita tyttöjä.. Voi olla että kaikki tämä johtuu vaan siltä kun haluan häneltä enemmän huomiota, esim läheisyyttä ja hellyyttä. En tiedä miks, mut mua vaan pelottaa.. Ja musta on ollut aivan ihanaa kun Timi on ehdottanut tapaamisia meidän kanssa. Koska ennen musta tuntui että vaan mä halusin koko ajan nähdä. Nyt alkaa tuntuu siltä et hänkin haluaa. Mä oon ihminen joka menee pika speedillä eteenpäin, kun taas tämä toinen osapuoli tulee hitaasti mutta varmasti. Mä oon kovasti odottanut että se sanois mulle et se rakastaa mua, mut sitä ei oo vielä kuulunut. Mä oon niin malttamaton et haluun haljeta, mut munkin on opittava antaa muille aikaa niin paljon kun ne sitä tarvii. Kyllä se sieltä tulee vielä joku kaunis päivä. Vaikka se sanoo mulle et oon rakas, se ei kuitenkaan ole sama asia. Baby steps, eks niin..?

Mä oon kyllä ittestäni niin ylpeä kun olen pärjännyt kuukauden jo ilman hoitohenkilöä. Alkuun mua pelotti et masennun jos en pääse puhumaan, mut ei mua masenna. Mun ystävät, Jayson ja Timi tekee mun elämästä niin kauniin ja ihanan, et miks masentais..? Ne valaisee mun jokasta päivää ja antaa mulle aina yhden syyn elää! Mä niin odotan sitä et todetaan et mä olen täysin parantunut, sit mä tuun huokasee ja itkee ilosta, koska siinä vaiheessa ei voi muuta sanoa kun, was about time! Masennus on ihan hirveä sairaus, kukaan ei voi ymmärtää millaista se on ennen kun on sen itse kokenut. Mun onneksi mä tunnen paljon ihmisiä jotka on masentuneita tai on ollut ja niistä mä saan lisää voimaa ja vertaistukea. Suuri kiitos kuitenkin kuuluu Timille joka on kestänyt mua puolitoista vuotta ja on yhä mun elämässä. Ihan itkettää, miten paljon mä oon pistänyt sen kokee ja kuinka paljon se joutu kestää mua ja kaikkea mitä sen mukana tuli. There is god, koska ilman sitä meidän yhdessä olo ei olisi kestänyt. Pelkkä ajatus siitä ihmisestä ja mä itken ilosta.. Missä mä olisin ilman sitä..?!? Kysynpä vain.. Nykyään hallitsen itseäni paljon paremmin. Jos suututtaa en ekana pura sitä Timiin. Jos voin jättää jotain sanomatta, jätän. Mä olen tyytyväinen et mä nyt nään kunnolla, eikä mikään masennus ole sumentamassa ajatuksiani.

Tyhjyys!

Heräsin tänään ihan hirveeseen painajaiseen. Painajaisessa Timi jätti mut, eikä enään halunnu olla mun kanssa missään tekemisissä. Mua stressaa ja ahdistaa, kun mä en tiedä miten asiat on. Mä elän epävarmuudessa ja mikään ei ole niinkuin pitäisi. Itkin koko aamun, ajatukseni olivat sekaisin enkä tiennyt mitä ajatella. Tarkoituksena oli hoitaa asioita, mut se jäikin siihen kun heräsin ihan liian myöhään. En saanut tänään mitään muuta aikaiseksi kun kyyneliä. Mä olen tehnyt kaikkeni ja jopa enemmän, mut sekään ei riitä. Oonko mä paha ihminen..? Onko mua vaikeeta rakastaa..? Se on täydellinen mulle, miks se ei tajua että mä olen täydellinen sille, vai olenko..? Onko se aina ollut mun mielikuvitusta että me kuulutaan yhteen, eikö me sitten kuuluta..? Tuhat kysymystä ja nolla vastausta. Mä olen ihan loppu, musta ei rutistu enään yhtään voimaa. Kaikki on mennyt. Kaiken mä tein ja mitä mä sain..? Ainut mikä mulla on jäljellä on upeita muistoja miehestä joka ei mua rakasta, ei halua olla mun kanssa kaksin ja kun se kattoo mua.. Nothing! Siitä on aikaa kun olen viettänyt koko päiväni itkien. Kai senkin päivän piti tulla. Mä vihaan tätä tunnetta. Mä pistin kaiken energian, ajan, rahan tuohon mieheen. Nyt mulla ei oo edes varaa maksaa mun vuokraa ja laskuja. Mut edes ne ei stressaa/ahdista mua niin paljon kun tämän ihmisen menettäminen. Miksi..? Jos meidät ei ole luotu toisillemme, miksi jumala pitää minut vielä täällä..? Mikä mun elämän tarkoitus on..? Jos tämän ei koskaan pitänyt toimia, miksi se lähetti tämän ihanan miehen mun apuun..? Mä en halunnut apupakettia vaan kumppanin. Mä en pysty edes kirjoittamaan tätä ilman että mun kyyneleet valuu pitkin poskiani. Mä olen epätoivoinen ja säälittävä. Miks juosta ihmisen perään joka ei sua halua..? Mä kutsun sitä rakkaudeks, jotkut muut kutsuu sitä tyhmyydeks. En tiedä mikä tää on, vai onko kumpaakaan. Tuntuu että mun koko elämä menee suoraan alamäkeä. Ei täällä ole enään mitään mulle, I'm done! Mun täytyy päästä pois!

Se päivä kun tajuaa että sulla on maailman parhaimmat ystävät maailmassa!

Hyvin nukutun yön jälkeen jaksaa hymyillä ja olla iloinen. Aamulla kun heräsin mua alko ällöttää tää talo ja sen epäsiisteys. Daisyllä kun on juoksu, niin se on vuotanut meidän lattialle sellasia pikku pisaroita. Päätin siis alkaa siivota. Luuttusin koko lattian koko asunnosta. Onpa raikas asunto! Sen jälkeen vein Daisyn ulos ja kävin seppälästä hakemaan sukkahousuja. Mua niin ärsyttää et sukkahousut kestää mulla tasan yhden käyttö kerran. Ostettuani sukkahousut, tulin kotiin, kävin suikussa ja aloin laittautua. Kun olin valmistautunut, lähdin kamppiin. Olimme menossa Timin kanssa elokuviin ja Timi oli vähän myöhässä, joten kävin ostamassaa liput meille ja jäin odottamaan häntä. Odotellessani Timiä törmäsin ystävääni Joniin ja hänen poikaystävään, jolla oli tänään syntymäpäivä. Juttelimme hetken aikaa, kunnes Timi olikin jo paikalla. Lähdimme Timin tultuamme syömään kebabia, siellä puhuimme siitä ettei tänään lähdettäis baariin ja sit kävimme pikasesti kaupassa. Kaupan jälkeen juoksimme finnkinoon. Elokuva oli minusta ihan ok, mutta siinä oli sellainen kohtaus jossa tyttö saa keskenmenon ja se herätti mussa niin suuria tunteita että purskahdin ihan himmeeseen itkuun. Ja tuntui etten pystynyt kontroloimaan kyyneliäni ja tunteitani. Leffan jälkeen menin vessaan kasaamaan itseäni. En halunnut purkaa taas pahaa oloani Timiin, joten otin hetken aikaa itselleni ja kasasin itseni. Tultuani vessasta kävimme moikkaamassa ystävääni Leoo ja sitten lähdimme kotiin. Kotona ahdistukseni kasvoi, aloin taas itkeä, joten soitin ystävälleni Laticialle ja sovimme että lähdemme hietsuun kahden muun mun ystäväni kanssa. Tapasimme kaikki keskustassa ja lähdimme kävelemään hietsuun, Daisykin oli mukana. Siinä välissä kun odottelimme ystäväni kanssa muiden tuloa, minua ehdittiin jo kosia.. Uskon että kosinnasta pitäisi olla otettu, mut hui, toi oli niin kamalaa! Äijä yritti koiran avulla lämmitellä meidän väleille jotain. Olipa taas eeppinen ilta! Päästyämme hietsuun katselimme korispeliä joka siellä oli meneillään. Sitten Daisy näki pallon ja hullaantu siitä. Pistettiin pikkunen juoksee oikeen kunnolla pallon perään. Sitten kello alkoikin olemaan niin paljon että lähdimme keskustaan päin. Keskustassa meidät pysäytettiin usempaan kertaan kun ihmiset halusivat silittää Daisyä. Päästyäni kotiin kävin facebookis ja soitin Timille. Ja arvatkaa vaan missä herra mahtoikaan olla..? Baarissa! Tuli vaan sellanen fiilis et "sä voit mennä ystävies kanssa baariin, mut et mun kanssa." Mitä..!?! Häpeekse mua niin paljon vai mikä siinä on..? Tuli niin paha mieli. Lopetettiin puhelu aika lyhyeeseen. Aina kun mä kysyn Timiltä et voidaanko tehdä sitä tai tätä, niin sen vastaus on aina "en mä tiedä, katotaan." Mut sit kun sen ystävät pyytää jonnekkin, niin se on lähdössä.. Voiko joku nyt selittää mulle, what the hell is going on..!?! Timin puhelun jälkeen olenkin purkanut pahaa oloani ystävälleni puhelimessa. Mua ei suututa mikään muu niin paljon, kun se et jos jostain sovitaan tai jos jotain puhutaan, se on niin! Ja jos mä en olis sille soittanut, niin se ei olis soittanut mulle ja kertonut että hän on päättänyt lähteä baariin.. En tiedä olenko liian vaativa, mut olis ollut kiva saada viestiä edes asiasta.. Mä olen tehnyt tän ihmisen takia kaikkeni, mä jäisin vaikka auton alle sen takia ja musta tuntuu et mä olen yks paska muiden joukossa.

Meidän annos

Hietsuuun

Minä & Veera

Ennen tällainen juttu olisi pilannut koko yöni. En saisi unta ja stressaisin koko ajan, mut jostain syystä mua ei masenna eikä ahdista, lähinnä vituttaa, sillä ois ollut kiva mennä tänään ulos. Se kyllä pisti viestiä mulle että mistä mä loukkaannuin, mut en aio vastata siihen mitään. Katsotaanko soittaako huomenna vai heittääkö hanskat tiskiin, niinkuin sillä on tapana tehdä, koska mä en ole minkään arvonen! Siltä musta ainakin tulee tuntuu jos hän ei huomenna soita. Mä en ole pitkävihainen, mut nyt en halua vastata mihinkään, sillä haluan rauhottua. Kello on nyt 2.15 ja mä lähden tuon kuorsaavan apinan kanssa viimeiselle ilta pissalle ja sit menen itse nukkumaan. Huomenna, tai siis teknisesti tänään, on uusi päivä! Asioilla on tapana järjestyä kun ei stressaa eikä tee niin suurta numeroa. Ja ihan sama ketä pitää kiittää siitä etten mä ole enään masentunut.. Mä kiitän suuresti.. Ja mä kun luulin että jumala vihas mua.. Unia!

Täydellinen päivä!

Tänään Daisy tuli mulle hoitoon. Ihanaa! Daisy on nyt mulla viikon ja tulee varmasti hyvin haikee olo kun lähtee, kun se pitää mulle niin hyvää seuraa. Capsun lähdettyä meiltä, lähdimme Daisyn kanssa 4 km lenkille.. Kyllä oli tyttö ihan poikki kun päästiin kotiin, mutta niin olin minäkin. Lepäsin hetken ja sitten aloin valmistautumaan. Iltapäivällä nähtiin Timin kanssa keskustassa ja mentiin siitä ensin cafe Johtoon. Siellä tilasin taas mansikka smoothien. Toi smoothie korvaa oikeesti aterian, se on hyvää ja täyttävää. Istuimme Johdossa jonkin aikaa ja juttelimme niitä näitä. Aluksi tunnelma oli hieman kireä ja Timi oli hieman tyly. Mutta sitten kun hän huomasi asian ja alkoi pikku hiljaa rentoutua seurassani, meillä oli hurjan hauskaa. Menimme Johdosta kaisaniemen Memphikseen syömään burgereita. Siellä meillä oli todella hauskaa. Aluksi koitimme heitellä popcorneja toistemme suuhun.. Voitte uskoa että mikään ei mennyt suuhun.. Mutta hauskaa oli. Siitä se sitten lähti ja kaikki asiat alkoivat rullaamaan omalla painollaan. Timi näytti tosi hyvältä. En tiedä johtuiko se siitä että emme ole nähneet hetkeen, mutta kyllä mun on vaan pakko sanoa että on se Timi aika HOT! Memphiksen jälkeen menimme rautatientorille ulos istumaan ja nautimme ilta auringosta. Siellä aloimme keskustelemaan hieman vakavammista asioista. Sitten Timi saattoi minut bussipysäkille, josta nousin bussiin. päästyäni kotiin, lähdin hauvelin kanssa 5,2 km ilta lenkille. 

Kaikin puolin oli kyllä ihana päivä. Minusta oli aivan huippua viettää aikaa Timin kanssa. Jopa hänelläkin oli hauskaa. Puhuttiin vielä illalla puhelimessa ja se puhelu rauhotti mua niin paljon. Vaikka käytiinkin taas tosi vakavia asioita läpi, niin tuli niin hyvä mieli siitä puhelusta! I hope God is on my side, and he'll guide me to the right way! I love this guy, so I better learn how to treat him right ♥ 

 

Ylämäki vs alamäki!

Tänään oli taas tooodella tooodella tooodella tylsä päivä! Siis tooodella tylsä päivä. Oltiin pojan kanssa koko päivän sisällä ja itse vaan siivoilin kun poika leikki. Kun olimme matkalla ulos, alkoi satamaan ja sitten alkoi hirveä ukkonen. Ei mennyt tämä päivä ollenkaan kuten piti, mutta sainpahan sentään siivottua. Illalla ystäväni Alexandra tuli käymään. Sen masu asukki on kasvanut ihan hirmusti. Ajatella että se on kohta täällä. Aika on mennyt ihan hirveän nopeasti, en malta odottaa pikkusen syntymää! Kohta kutsuu nukkumatti, kun huomenna on taas aikainen herätys!

 

Kukkuu..

Mun oli tarkoitus järjestää Timille iso yllätys, olisin vienyt sen kahtena eripäivänä tekemään mun kanssa jotain kivaa ja toivoin että se olisi lähentänyt meidät. Olin valmis pistää siihen ihmiseen 100-120€, mutta nyt tajuan että se ois ollut ihan v***sti liikaa. Mä vaan olen niin rakastunut siihen ihmiseen, mutta sen rakkaus mua kohtaan on lähtenyt kauan sitten ja eksynyt matkalla. Mä oikeesti luulin että saan pelastettua tämän suhteen, mutta ei tätä voi pelastaa. Mitä mä nyt teen ilman Timiä..? Tää tuntuu hirveeltä kun joku ei halua olla sun kanssa ja sä olisit valmis hyppäämään auton alle kyseisen ihmisen takia.. Mä oon ollut niin itkuinen mun ja Timin puhelun jälkeen et alkaa tuntua siltä kun masentuisin.. Mä toivon ettei niin käy, mutta jos käy, niin tällä kertaa mä joudun käymään sen helvetin ihan yksin. Mua pelottaa jo valmiiksi. Tuntuu niin yksinäiseltä kun se ei soita ja kysele kuulumisia ja juttele mun kanssa mukavia.. Itkuisena menen tänään nukkumaan, ehkä huomenna helpottaa! :( How did I lose the only man I really loved.. Just asking, if there is god, now will be the great time to show your existence..!!

Mulle tuli tänään ihan hirveä hauvakuume, ei niinkuin mulla ei ois aina ollut, mutta nyt mä jotenkin ajattelin että hankin koiran makso mitä makso ja löysin sopivan rodunkin itselleni, kiinanharjakoiran.
Otin nyt kahteen ihmiseen yhteyttä ja katsotaan otanko jomman kumman. Koirat ovat paaljon halvempia kuin mitä tuo rotu maksaisi. Saas nähdä miten tässä käy.. :)

Chinese crested dog breeders

kiinanharjakoira