The hole story!

Tänään on kerrassaan kaunis päivä, mutta väsymyksen takia olen vain ollut kotona. Olen siivoillut ja katsonut Oprahia ja Dr. Philiä ja molemmissa ohjelmissa puhuttiin parisuhteista. Tuli oikein kolaus, kun tajus et "heei, toihan vois olla minä." Mä haluaisin korjata kaiken, mutten taida osata. Mä alan jo uskoa ettei tätä suhdetta voi pelastaa millään tavalla.. Ainut tapa mikä pelastais olis parisuhdeterapia, mutta Timi ei taida haluta siihen. Osa on sitä mieltä että meidän pitäisi erota ja osa on sitä mieltä että jos rakastaa jotain ihmistä, niin kestää ylä- sekä alamäet.. Ja mä itse uskon siihen et vaikka tulis ala mäkiä, niin pitää yrittää. Silloin kun mä en jaksanu yrittää, se yritti meidän puolesta ja nyt kun se ei jaksa yrittää niin mä yritän meidän puolesta. Mut Timi osaa tehdä välillä asiat hyvin hankalaks. En väitä että olisin itse täydellinen ja vähemmän mutkikas, mut mulla sentään oli syyni miksi olin hankala. Sairastin masennusta, mikä Timin syy on..? Vittumaisuus.. Mä olen vuodattanut tänne todella paljon sitä mitä Timi tekee väärin. Mutta mä kadotin todellisuuden siitä miksi mä haluan sen kanssa olla. Jos se olis ihan paska mies, niin olisin lähtenyt vetää kauan sitten. Mut ei se ole ja mä tänään tajusin sen vasta. Olen tiennyt sen aina, mutta välillä se on kyllä päässyt unohtuu.

Minulle todettiin 2011 toukokuussa masennus. Se ääneen myöntäminen oli todella vaikeeta, mutta lopulta se oli vaan pakko sanoa ääneen ja hankkia apua, itseni ja lapseni takia. Kun masennukseni alkoi olin täysin kyllästynyt elämääni ja halusin kuolla. Seurustelimme Timin kanssa jo silloin ja hän tiesi asiasta. Mieliala vaihteluni ja kiukkusuudestani huolimatta hän jäi elämääni ja koitti parhaansa mukaan parantaa oloani. Masennus oli hänelle aivan jotain uutta, joten hänkin oli hukassa. Masennus tuli mun elämään pahimpana aikana ikinä, mut eihän tuollaiset asiat koskaan kysy aikaa eikä paikkaa! Timi muutti minun ja poikani kanssa yhteen elokuussa ja muistan sen päivän kuin eilisen. Mä olin niin onnellinen ja musta tuntui että kerrankin asiat olivat hyvin. Niin paljon hyviä asioita tapahtui sinä vuonna, poikani sai tarhapaikan, pääsin kouluun ja Timi muutti luoksemme ja teki meistä perheen. Muutettuaan meille masennukseni paheni ja hän joutui vastaamaan koko perheestä. Timi joutui tilanteeseen mikä hänelle oli aivan uutta ja minä en yhtään auttanut tilannetta. Minä olin päivisin koulussa ja koulun jälkeen hain poikani päiväkodista ja tulimme kotiin. Yleensä olin silloin jo hyvin väsynyt enkä jaksanut tehdä yhtään mitään. Töiden jälkeen Timi meni salille ja tuli sieltä sitten kotiin. Jos en ollut tehny ruokaa tai siivonnut hän hoiti ne asiat ja vielä poikani kylvettämisen ja nukkumaan pistämisen. Välillä lukittauduin makuuhuoneeseemme enkä halunnut puhua kenenkään kanssa tai kuulla mitään. Sulkeuduin täysin ja jätin hänet yksin hoitamaan koko taloa. En välittänyt miltä hänestä tuntui, sanoin vain että "mä olen masentunut, mulla menee huonosti." Nyt mietin jos olisin vain nähnyt mitä se teki hänelle. Kun minä en halunnut viedä omaa poikaani päiväkotiin koska halusin nukkua pidempää, koska koulu alkoi myöhemmin, Timi vei poikani päiväkotiin. Hän myös kuunteli kaikki aamu kiukkuilut ja rimpuilut. Timi oli väsynyt eikä jaksanut enään, mutta minua ei kiinnostanut. Muistan Timin joskus sanoneen minulle että töiden jälkeen hän ei halua tulla kotiin ja minä en ymmärtänyt miksi. Nyt kun ajattelen asiaa, en minäkään olisi halunnut tulla kotiin siihen hullunmyllyyn. Marras- joulukuussa, kun masennukseni paheni, olin hyvin itse tuhoinen. Halusin kuolla, koska en nähnyt elämässäni mitään hyvää. Tuntui että olin niin syvällä, enkä päässyt pois sieltä. Vaikka Timi kuinka koitti auttaa, minä työnsin häntä pois ja sanoin hänelle et "kaikki on sun vika, sä et koskaan tee mitään oikein." Ei se ollut totta, mikään ei ollut hänen vikansa, vaan minun ja hän ei tehnyt mitään väärää, vaan minä tein! Nyt toivon että olisin voinut nähdä nämä kaikki asiat silloin. Masennuksen aikana olin aivan kamala nyt kun jälkeen päin katson tilannetta, mutta silloin en nähnyt mitään muuta kuin pahaa oloani. Me riitelimme joka päivä, koska halusin että kaikki pyörisi minun ympärilläni, enkä kertaakaan kysynyt Timin vointia.. Se oli minä minä minä, ei kukaan muu! Riitelyt olivat sietämättömiä ja se sai minulle vielä enemmän sellaisen olon että ei tällä elämällä ole mitään hyvää annettavaa minulle. Kuolleena minusta olisi enemmän hyötyä kun elävien kirjoissa. En osaa edes sanoa monet kerrat halusin hypätä parvekkeeltani alas ja siellä hän oli.. Hän toistuvasti koitti pelastaa minua. Ja kerran hän oli estämässä minua menemästä parvekkeelle, minä hain veitsen keittiöstä ja uhkasin tappaa hänet jos hän ei siirry. Toinen kerta oli kun lukittauduin vessaan ja koitin viiltää itseni kuiviin ja hän soitti äidilleni, joka loppujen lopuksi sai minut rauhottumaan. Nyt kun mä mietin kaikkia noita asioita mitä kaikkea hän joutui kokemaan minun masennukseni takia, ymmärrän miksi hän ei halua kanssani olla. Helppo se on muita syyttää, kun mennä itseensä ja katsoa omia vikoja. Helmikuussa hänen mitta tuli täyteen ja hän muutti vanhemmilleen. Sen jälkeen jouduin pärjäämään yksin. Jos minä heittäydyin, niin heittäytyi kaikki muukin. Mun oli pakko jaksaa, mun oli pakko ottaa vastuuta asioista. Ja niin mä otin. Maaliskuussa mulla alkoi työharjottelu. Tein 9-10 tuntista työvuoroa kuukauden ajan. Se oli hyvin rankkaa, kun työaikana alkoivat jo kl 6.30 lapsi piti heittää päiväkotiin kl 6 ja iltapäivällä hakea noin kl 17.30. Päivät olivat pitkät minulle sekä pojalleni, mutta minä sinnittelin. Itkin joka yö, mutta aamulla olin pirteä ja reipas. Työpaikalla olin iloinen ja reipas. Jos joku ulkopuolinen olisi katsonut elämääni, hän olisi ajatellut että olen täysin tasapainossa itseni kanssa, bullshit! Totuus oli kaikkea muuta, kuin tasapainoinen! Huhtikuussa minusta alkoi tuntua että saatamme olla masennuksen hyvällä puolella, kunnes sain keskenmenon joka järisytti koko maailmani. Ja tuki mitä odotin, sitä en saanut! Onneksi tajusin todella nopeasti että kukaan muu ei voi prosessoida tätä asiaa puolestani. Vaikka se masensi, en jäänyt pitkäksi aikaa ryvemään itse säälissä, vaan nousin takas ylös ja painoin eteenpäin. En vieläkään voi ottaa syliin vastasyntynyttä vauvaa tai edes katsoa heihin, koska se sattuu yhä, mutta viihdyn ja rakastan yhä lapsia! Tästä kaikesta ollaan jouduttu kärsimään Timin kanssa, joten nyt kysyn, miten tästä jatketaan..? Ei sitä voi unohtaa, vaikka haluisin ilo mielin unohtaa tuon kaiken, koska minusta tuntuu että se ihminen ei ollut minä. Minä en ole ilkeä tai väkivaltainen vaan se masennus oli.. Se syy miks mä Timistä niin kovaa pidän kiinni on se että hän on tehnyt vuokseni kaiken, auttanut minua, hoitanut poikaani ja meidän yhteistä kotia, kestänyt kaikki uhkailut ja mun agressiivisen luonteeni. Jotenkin musta tuntuu että mä olen sen sille velkaa. Mä olen nyt parantunut masennuksesta, minua ei masenna enään ollenkaan. Ahdistus tiloja tulee, mutta ne ovat erittäin lieviä, en ole enään itsetuhoinen ja ajatus kuolemasta tuntuu hyvin kaukaiselta. Osaan nauttia elämästäni ja olen nauttinut äitinä olemisesta ja kesästä. Toki minulla on pelkoni siitä mitä tapahtuu taas talvella, mutta silloin pitää vain muistaa millainen ihminen olen ja mihin helvettiin en halua palata, toivotaan että se auttaa. Ja toki terapiassa käyminen auttaa aina, ilman sitä en olisi selvinnyt tästä vuodesta! On se Timi kyllä ihana, vaikka sen hyvin harvoin sanon. No, jospa mä nyt pidän kiinni ja toivotaan että hän joku päivä ottaa kiinni siitä samasta köydestä ja vetää sitä yhdessä kanssani. Muuta en voi odottaa! Ja jos sitä päivää ei koskaan tule, toki voisin sanoa että sen menetys, mutta todellisuudessa se tulisi olemaan minun menetyksesi, sillä hän on upea mies!