Mulatos Locos & the brotherhood!

Tänään heräsin  jo yhdeksältä kun mun piti mennä kirjastoon tekemään luokkalaiseni kanssa koulu juttuja, mutta hän sitten peruutti sen, joten jäin vain sänkyyn makaamaan. Olen poistanut tunnukseni facebookista, mutta tänään jouduin menenään sinne takaisin, sillä ystäväni oli laittanut minulle sinne eri hotelli linkkejä. Oli se kyllä outoa olla siellä takaisin, mutta ajattelin näin alustavasti olla kuukauden ellei enemmänkin pois sieltä. Facebookin kautta kantautuu välillä niin paljon draamaa, niin ainakin nyt elämäni on vähemmän dramaattinen. Eipäs tarvii lukea ihmisten tyhmiä tilapäivityksiä.

Äiti soitti, puhuttiin hetken. Äidin kanssa on kiva jutella, mut aina sen puhelun jälkeen tulee hirvee tyhjyys. Vaikka äitini ei olekkaan asunut suomessa 7-8 vuoteen, silti kaipaa jotain perheen jäsentä lähelle. Mä kadehdin ihmisiä joilla on hyvät välit sisaruksiinsa ja vanhempiinsa. Kadehdin sitä kun ne voi nähdä toisiaan milloin haluu ja viettää niiden kaa juhlapyhät. Ehkä juuri senkin takia oli hirvee pala päästää Timistä irti, sillä se oli mun perhe. Se teki meistä perheen. Mä oon aina ollu rikkinäisessä perheessä, kerrankin mun elämässä mä haluaisin olla perheessä mikä ei olis rikki. Pitäs varmaan pistää ilmoitus jonnekkin et "etsitään EI rikki menevää perhettä!" Mut mä oon jo tottunut siihen että ihmiset tulee mun elämään ja lähtee. Kukaan ei jää. En tiedä johtuuko se siitä että mä häädän kaikki ihmiset pois mun olemuksella vai ihmiset ei vaan halua jäädä, mut jos mulla on jotain hyvää, loppu peleissä mä tiedän et se tulee lähtee pois. Mikä mussa on vikana..? Ihan oikeesti, etsin todellakin vastausta tuohon ja jos jollain on jokin käsitys, ole kiltti ja kerro. Mä tiedän että masennuksen aikana mä olin aivan kamala. Mua ei meinannut edes tunnistaa, sillä olin aivan vastakohta itsestäni. Mut oikeuttaako se siihen että sen takia kun mä olen sairas, mua ei enään voi rakastaa..? Joskus mä mietin et mikä mun tarkoitus on tässä maailmassa. Joskus mietin että olisi parempi jos en olisi täällä. Ajatuksia ajatuksien jälkeen ja mihinkään en löydä vastausta. Mistä niitä vastauksia saa..? Jumalalta.. Missä hän on kun mä sitä tarvitsen..? Siinä on taas toinen kysymys, mihin kukaan ei aio vastata. Elämä siis on täynnä kysymyksiä mihin kukaan ei vastaa! Niitä pähkäilee päässään aikansa kunnes unohtaa. Tosi v***n kiva. Mä katson mun elämää ja hyvinä päivinä mä nään sen rikkauden mikä mulle on annettu. Ihanat ystävät, jotka todella välittää, terveys, työpaikka, missä on hyvä olla, koulutus mahdollisuus, maailman upein lapsi, jonka olen saanut kasvattaa ylpeydellä, upea kämppä, joille useammat ovat kateellisia, positiivisuutta, onnellisuutta, upea vartalo, mutta silti tuntuu että jokin puuttuu. Joillain ei edes ole kattoa pään päällä tai ruokaa tai vaatteita tai edes puhdasta vettä. Mulla on kaikki tuo ja enemmän ja silti mä valitan. On se niin kummaa, mutta toisaaltaan minä ja ne joilla ei ole ruokaa, vettä tai kotia, meidän elämämme ja tarinamme on aivan eri. Eli niitä ei vaan voi verrata.

Äidin puhelun jälkeen soittelin ja tekstailin muille ystävilleni ja sit kaikki päättivät tulla meille. Koitin äkkiä siivota ja käydä sitten kaupassa. Meille tuli ystäväni Capsu, Dauda ja Charles. Kokkasimme, söimme, joimme, kuuntelimme musiikkia ja hengasimme. Ystäväni Dauda oli hankkinut uuden tatuoinnin josta hän selitti ihan tohkeissaan. Meillä oli kyllä todella hauskaa. Capsu kun juuri valmistui parturi kampaajaksi, niin hän leikkasi molempien poikien hiukset ja teki minulle aivan upean nutturan. Myöhemmin meille tuli ystäväni Dunia ja James. Meidän piti alun perin lähtee yhdeksän jälkeen liikkumaan, mut koska nekruilla on laaja käsite ajasta, pääsimme lähtemään vasta vähän vaille kaksitoista. Suuntasimme keskustaan ja lähdimme ravintola Suolaan. Kukaan meistä ei ollut koskaan ollut siellä, joten olimme alkuun hyvin skeptisiä, mutta kivaa oli ja tuli jopa törmättyä muutamaan tuttuun. Suolassa olimme sitten pilkkuun asti ja sieltä lähdettyä, suuntasimme pizzeriaan ostamaan kebabit ja lähdimme Capsun kanssa meille. Jamesin ja Daudan piti tulla kans, mutta he päättivät feidata meidät. Siinä vaiheessa yötä, ei hirveesti edes kiinnostanu. Pääsimme meille ja vedimme kebabit naamaan ja menimme nukkumaan.

Kun lähtee ulos mulatos locosien kanssa, pitää osata varautuu et meno on kovaa. Nää äijät ei hidastele eikä vetkuttele. They go hard! Niiden meno on välillä niin hullua et pitää olla aika taitava et pysyy perässä. Huomaa et oon hengannut ihan liikaa niiden kanssa kun osaan dissaa niitä paremmin kuin ne ite. Me dissataan toisiamme, nauretaan toisillemme ja ollaan vahingon ilosia, mut loppujen lopuksi me rakastetaan toisiamme ja ollaan yhtä suurta perhettä. Me ollaan Capsun kanssa tehty kaikkemme että päästäis mulatos locosiin, mut kaiken vaivan ja yrittämisen jälkeen ei vieläkään, mutta meistä tehtiin brotherhoodien jäsenet, whee! Äijien kaa on niin helppo hengaa, en tiedä miks, mut nää ainakin on niin hällä väliä porukkaa. Ihana ilta oli takana!