25. marraskuuta 2012

Sunday brunch!

Aamulla heräsin ihan ihmeelliseen ääneen, en kyllä tiedä mistä se tuli. En heti jaksanut nousta sängystä joten jäin sänkyyn näpräämään puhelintani. Jossain vaiheessa Timi soitti ja kyseli missä ja monelta näemme tänään. Sovimme ajan ja paikan ja sitten lopetimme puhelun. Puhelun jälkeen nousin sängystä ja aloin valmistautumaan. Kun olin valmis, lähdin kävelemään kohti bussi pysäkkiä. Olin taas vaihteeksi unohtanut että tänään on sunnuntai ja että koko kaupunki on täynnä sunnuntai ajajia. Voi että mä vihaan niitä. Bussi johon hyppäsin, ei jostain syystä päässyt tarpeeksi nopeesti liikkumaan eteenpäin ja siitä syystä olin myöhässä. Olisi pitänyt vaan jäädä pois ja vaihtaa metroon. No perille pääsin vihdoin ja viimein. Kymppi ratikka tulikin sopivasti ja hyppäsimme kyytiin. Jäimme Oopperan kohdalla pois ja kävimme syömässä Gringos Locos nimisessä ravintolassa. Mua aina pelottaa mennä uusiin paikkoihin syömään sillä mua pelottaa se et jos en pysty syömään siellä mitään tai aterioiden saaminen menee liian hankalaksi. Allergiat rajoittaa todella paljon ja välillä ihan ärsyttää kun pitää olla kaikelle allerginen. 

Alkuun olin hieman varautunut, sillä Timistä ei koskaan tiedä millä tuulella se on. Sillä on tosi lyhyt pinna, tai ainakin mun kanssa ja sen takia mä oon aina alkuun hiljainen, koska mä haluan tutkia sitä. On tää niin surullista et tähän on tultu. Mulla on aina ollut hyvä olla Timin kanssa. Jo silloin kun me olimme vain ystäviä, se oli sellanen ihminen jonka edessä uskalsin olla minä itse. Nyt musta tuntuu etten mä voi olla. Tai ehkä mä voisinkin, mutta eniten mua pelottaa et miten se reagoi siihen. Alkaako sitä ärsyttää, alkaako sitä ahdistaa tai kenties tulisko sille epämielyttävä olo..? Taas paljon kysymyksiä mitä mä mietin aina kun olen sen kanssa tai puhun sen kanssa. Musta oli kiva et se ehdotti tätä tapaamista, sillä mä en varmaan olis. Mä olen ottanut sellasen asenteen etten mä enään kysy siltä et "milloin nähdään..?" Sillä sit mä en pety jos sillä ei ole aikaa nähdä mua. Parempi et se kysyy, niin silloin tiedän varmasti että se haluu ihan oikeesti nähdä mua. Tottakai mulla on tunteita sitä kohtaan ja sillä ei. Ja kun me nähdään niin me nähdään vain ystävä mielessä. Mutta ei niitä tunteita noin vain sammuteta. Ei sille voi mitään kehen rakastuu tai ketä rakastaa. Timi on perus suomalainen mies joka ei puhu omista asioistaan, se kelaa niitä omassa päässään, jos kelaa. Kun taas mä olen sellanen et jos mua painaa jokin asia, mun on pakko saada puhua siitä ystävän tai terapeutin kanssa. Mut ehkä juuri siksi mä olen päässyt eteenpäin. Toki mulla on huonoja päiviä, kelläpä ei olis, mutta mua ei enään masenna, eikä mulla oo ollut pitkään aikaan sellasta oloa etta masentais. Nyt on ehkä esiintynyt ahdistusta, mutta nyt mäkin olen oppinut miten saan ahdistuksen pois. Ennen jos mua ahdistu mulla oli sitä varten lääkkeet ja mä juoksin niiden luokse heti, koska mä en halunnu sitä tunnetta. Nyt kun olimme syömässä Timin kanssa, mua alko ahdistaa, mut sit mä vaan katoin ulos ja mietin mukavia asioita, niin kauan kunnes ahdistus alko laantua niin paljon että katosi täysin. Jos mua esim. kotona ahdistaa, mä saatan alkaa siivota, katsoo leffaa, mennä lenkille tai tehdä jotain jotta saan mielelle rauhan. Aina se ei kuitenkaan heti onnistu, mutta minähän en luovuta. Mä olen oppinut todella paljon siitä miten voin hillitä itseäni ja kiitos siitä kuuluu mun terapeutille. Ja nyt kun mä olen terve, mä olen hirveesti tehnyt sellaista itse tutkiskelua. Mä hirveesti analysoin asioita ja pohdin mitä tuli masennuksen aikana sanottua ja tehtyä. Kyllä mä välillä häpeän sitä ihmistä mikä musta tuli, koska se ihminen oli ilkeä ja väkivaltainen. Ja kaikista pahinta oli se että se kohdistu mieheen jota rakastan. Välillä mä ihan oikeesti mietin et miks mä tein noin ja miks mä sanoin näin, mut mä en vaan löydä muuta vastausta kuin se että mä olin sairas, enkä mä oikeesti tiedä miksi mä niin tein. Kai mulla vaan oli niin paha olo, et se sit purkaantu Timiin. Harva sitä tietää, mutta mä olen kaiken aikaa itselleni vihainen siitä mitä tein/sanoin, sillä jos niitä ei olisi sanottu/tehty, ehkä me oltas vielä yhdessä. Ehkä meitä vielä olisi. Syyllisyys on kova. Puhuttiin tämän viikon alussa Timin kanssa ja sanoin sillekkin, etten mä ole vihainen että hän muutti pois, vaan olen vihainen siitä että juuri silloin kun mä aloin voimaan todella hyvin ja kun mä olin taas Blanche, niin silloin hän päätti jättää minut. Musta on ihanaa et mun ystävät on nähnyt minussa suuria muutoksia. Mä olen heidän mielestä paljon onnellisempi ja iloisempi. Mutta huomaako Timi sen..? Tää tilanne on vähän niinkuin tekis kovasti töitä jonkun asian eteen ja sit kukaan ei huomais mitään. Mä olen muuttunut ja mä olen erilainen, mut niin kauan kun hän ei avaa silmiään ja katso, hän ei tule koskaan näkemään MUA. Se todellinen minä, se ihminen johon hän rakastui. Ehkä hän ei halua nähdä tai ehkä hän näkee vaan sen millainen olin masentuneena ja ajatus siitä että hän näkisi millainen olen nyt, on hyvin kaukaista. Enhän minä oikeesti tiedä mitä herran päässä liikkuu, kunhan kelailen ääneen. Tai tilanne voi olla myös se että hän näkee, mutta ei uskalla sanoa mitään. Hänellä on kova pelko siitä että masennun uudestaan. Uskokaa pois, niin on mullakin, mutta en mä anna sen pelon vallata mun mielen. Mä olen päättänyt ettei se tule ja kun mä päätän jotain, asia on myös niin. Ja kun masennuksen on sairastanut, sitä osaa helpommin tunnistaa jos se on tulossa takaisin. Mä toivon et Timi ei anna sen pelon vallata sen mieltä. Mä olen oikeesti ihana ihminen, vaikka itse sanonkin. En mä paha ole, enkä mä koskaan halua pahaa kellekkään tahallisesti. Mut hiljaa hyvä tulee, ainakin niin kaikki mulle sanoo. Kyllä se on joku päivä vielä mun, tai ainakin toivotaan et on!

Ilta kuitenkin meni hyvin ja juttelimme ja söimme. Syötyämme otimme ratikan keskustaan päin ja kävimme kampissa parissa liikkeessä. Sitten lähdimme kohti metro asemaa. Laskeuduimme liukuportaita ja siinä hän sanoi minulle että näytän hyvältä, sanoin kiitos ja käännyin ympäri. Was about time, olin odottanut sitä lausetta kauan. Olin pelkkää hymyä. Metrossa hän istui mua vastapäätä, mä halusin vaan suudella häntä. Hän pisti kätensä ikkunan viereen nojaamaan ja mä sit aloin silittää sen kättä ja lopulta pidin siitä kiinni. Mun sydän suli. Timistä päätellen hän ei ehkä olisi halunnut, mutta sitten olikin mun aika jäädä pois. Hän halasi minua ja annoin hänelle pusun poskelle, sitten lähdin.

Jos mä saisin pyyhkiä vain yhden asian mun elämässä, niin se olisi juuri tämä aika kun olin masentunut. Kaikista mun poikaystävistä, hän oli paras ja minä pilasin kaiken. Toivotaan ettei hän ajattele mua kovin pahalla ja joku kaunis päivä hän ajattelee mua hyvällä. Sitä päivää odotellessa!

2 kommenttia:

  1. Hei,
    Oon uusi lukija, tosi kiva blogi sulla ja tsemppiä :)

    VastaaPoista